Miksi haluan tietää syömäni sonnin nimen?

Mitä ajatuksia MOT-ohjelman teurastamo-ohjelma herätti minussa? Miltä tuntuu tietää syömänsä eläimen alkuperä nimeä myöten? Jos olet harkinnut lihansyönnin lopettamista, lue tämä ensin.

Vuosikymmeniä sitten kasvissyönnin puolestapuhujilla oli iskulause:

”Jos ihmiset joutuisivat tappamaan oman lihansa, maailma olisi kasvissyöjien.”

Jo tuolloin kultaisella 90-luvulla mietin, että minusta olisi hienoa jos voisin tappaa oman lihani, jotta voisin tietää mistä eläimestä se tulee ja miten syömäni eläin kuoli.

En pidä täysin mahdottomana, ettenkö joskus vielä vanhemmalla iällä opettelisi metsästämään. Tähän mennessä eteen ei ole tullut tilaisuuksia kokeilla metsästystä ja ainakaan tänään ei ole energiaa alkaa selvittää miten voisin oppia metsästämään.

Olen kuunnellut viime aikoina paljon amerikkalaisia kirjoja lähiruoasta, laadukkaasta lihantuotannosta ja maatalouden tulevaisuudesta. Helsingissä ollessa ostimme lihamme (okei, jauhelihamme) Tuoretori.fi:stä aina kun sain aikaiseksi tilata ne netistä.

Tuoretorissa alkuaikoina myytävä Gårdskullan Angus-jauheliha oli parasta lihaa, mitä olin siihen mennessä syönyt. Kun jostain syystä Gårdskullan ja Tuoretorin yhteistyö loppui, fantasioin että saisin ajettua Siuntioon hakemaan suoraan Gårdskullasta heidän lihaansa.

En päässyt koskaan niin pitkälle kun jo muutimme Mäntsälään. Eräänä yönä iski inspiraatio lähteä selvittämään, voisinko löytää lähempää laadukasta lihaa, jonka voisi ostaa suoraan tuottajalta.

Ahkera Googlailu toi esiin useampiakin paikkoja. Esimerkiksi Porvoon lähellä on hieno Bosgårdenin tila, josta saisi Charolais-luomunaudanlihaa.

Vieläkin lähempää Monninkylästä löytyi kuitenkin Ratia Ranch, jossa kasvatetaan ylämaankarjaa. Olin lukenut jo aiemmin ylämaankarjan huippuhyvästä lihasta. Lisäksi ajatus vasta uransa alussa olevan lihantuottajan tukemisesta lämmitti.

Kävimme muutama päivä sitten hakemassa pakkaseen 10 kg Arthur-nimisen sonnin jauhelihaa, hännän sekä muutaman kilon erilaisia luita.

Tilan nuori emäntä Johanna Ratia kertoi rakastuneensa rotuun jo pikkutyttönä, kun näki maatalousnäyttelyssä ensimmäistä kertaa ylämaankarjaa eli tuttavallisemmin ”haikkuja” (tulee sanasta highland cattle). Hänen lehmätilaa pyörittävät vanhempansa eivät lämmenneet ajatukselle, joten Johannan unelmasta tuli totta vasta kun he saivat miehensä Asmon vanhempien maatilan hoidettavakseen.

Oli hienoa nähdä kuinka joku ihminen on niin liekeissä siitä, mitä hän tekee elääkseen. Juuri tällaisia maatalousyrittäjiä Suomi tarvitsee — ja tällaisia maatalousyrittäjiä ainakin minä haluan tukea parhaani mukaan.

Ihmeteltyämme poikieni kanssa tilan eläimiä pakkasimme lihat kyytiin, ajoimme kotiin ja illalla pääsimme jo maistelemaan aivan taivaallisen hyvää lihaa (video lihapullien tekemisestä tullee myöhemmin).

MOT:in teurastamo-ohjelma ”Kidu ensin, kuole sitten”

Eilen illalla sosiaalisessa mediassa kohuttiin MOT-ajankohtaisohjelman osasta, jossa oli näytetty miten kaltoin teuraseläimiä kohdellaan jossain suomalaisissa teurastamoissa.

Totta kai mietin heti millaisen lopun Arthur-sonni oli mahtanut kohdata. Yhteydenotto Johannaan ja Arthurin teurastaneella Vainion Teurastamolla työskennelleeseen tuttuun rauhoitti mieleni.

Sonni oli viety teurastamolle perheen omalla trailerilla, joka oli sille tuttu. Kuljetus oli sujunut rauhallisesti ja teurastamolla sonni oli otettu yhtä rauhallisesti vastaan. Teurastusta omistajat eivät olleet päässeet katsomaan.

Emäntä oli käynyt kuitenkin tutustumassa teurastamoon jo opiskeluaikoina ja kuullut pelkästään hyvää siitä tuttaviltaan.

Teurastamolla pidempiäkin aikoja tuuraajana työskennellyt tuttuni vakuutti, että Vainion teurastamossa oli aina kohdeltu eläimiä kunnioittavasti. Hän oli itsekin työn puolesta tsekannut siellä teuraseläinten silmärefleksiä, joka kertoo että eläin on oikeasti kanttuvei eikä vain pökertynyt. (Ohjelmassa kerrottiin ettei esimerkkiteurastamoilla ollut tehty niin.)

Tuttuni totesi lopuksi että ”itsekin kovasti pidän elämistä enkä hyväksy mitään rääkkäyshommia! Jos eläin tapetaan, niin se tehdään mahdollisimman siististi ja kivuttomasti!”

Lopuksi vielä löysin teurastamosta kertovan artikkelin, jossa Vainion Teurastamon toimitusjohtaja Miikka Depner toteaa että ”Yllättävän vähän vielä eläinten hyvinvoinnista kysellään, vaikka se on tärkeä asia.”

Suomi tarvitsee maataloutta ja lihankasvatusta

Monelle tutulleni MOT:n esiintuomat väärinkäytökset ovat tuoneet ensimmäiseksi mieleen lopettaa kokonaan lihansyönnin.

Minulle tällaiset esimerkit aiheuttavat päinvastaisen reaktion. Haluan jatkossakin syödä lihaa — mutta nimenomaan lihaa, jonka alkuperän ja historian tiedän mahdollisimman tarkkaan, mieluiten nimeä myöten.

Uskon, että on todella tärkeää, että Suomella on jatkossakin elinvoimainen maatalous. Varsinkin aikoina, jolloin maailmantilanne on epävakaampi kuin hetkeen, on tärkeää, että ihmiset asuvat kohtuullisen lähellä ruoan alkutuotantoa.

Suomalainen ruoka ei ole yhtä halpaa kuin ulkomailla massatuotettu mättö. Eikä sen mielestäni kuulukaan olla halpaa. Ruoan kuuluisi olla asia, jota arvostamme ja kunnioitamme niin, ettemme haaskaa sitä tai korvaa laatua määrällä.

Samaan aikaan näen, että hyvinvoivat tuotantoeläimet ovat tärkeä osa kokonaisvaltaisesti hyvinvoivaa maataloutta. Väitän, että pienempien mutta työhönsä sitäkin suuremmalla intohimolla suhtautuvien maatalousyrittäjien tukeminen edesauttaa myös eläinten hyvinvointia.

Siksi suosittelen kaikkia eilisen takia lihansyönnin lopettamista miettiviä harkitsemaan toista vaihtoehtoa — lihan hankkimista ihmisiltä, jotka rakastavat työtään ja eläimiään.

Lihatiloja joilta saa (todistajien mukaan) hyvin kohdeltujen eläinten lihaa:

(Eli en ole ostanut vielä kaikilta näiltä tiloilta — kerro kommenttiosastolla, jos tiedät muita hyviä tiloja. )

UUSIMAA

Ratia Ranch – ylämaankarjan lihaa Uudenmaan Monninkylästä (olen ostanut, todella hyvää lihaa)

Gårdskullan tila Siuntiossa kasvattaa Angus-karjaa (olen ostanut, todella hyvää lihaa)

Kiven Säästöpossu Karkkilassa kasvattaa onnellisia sikoja, jotka kävelevät pihan toisessa päässä olevaan teurastamoon. (Haettiin heiltä kokonainen sika siskonmiehen ja äitini kanssa ja nyt keväällä olen ostanut heiltä grillimakkaraa)

Henttalan tila Porvoon lähellä Kerkkoossa kasvattaa ranskalaista Limousin-karjaa.

Bosgårdin tila Porvoon itäpuolella kasvattaa Charolais-karjaa

MUU SUOMI

Sydänmaan tila Kärsämäellä toimittaa ylämaankarjan lihaa ympäri Suomea (silloin kun en ole saanut Ratia Ranchilta lihaa, ostan sitä heiltä Järvenpään Reko-ryhmän kautta, joskin olen sitä mieltä että mieluummin kannattaa tukea mahdollisimman lähellä olevia lihantuottajia, jos se on mitenkään mahdollista).

Kirjoja siitä miksi on hyvä tietää oman ruokansa alkuperä:

Dan Barber: The Third Plate – todella inspiroiva kirja huippukokilta, joka miettii ruoan tulevaisuutta

Michael Pollan: In Defense of Food – klassikko siitä miksi kannattaa syödä ruokaa, jonka (iso)isoäitisikin tunnistaisi

Joel Salatin: Folks, This Ain’t Normal – hetkittäin ehkä turhan jyrkkiä mielipiteitä sisältävä kirja, joka herätti paljon hyviä kysymyksiä

Forrest Pritchard: Gaining Ground – Forrest kertoo oman lähiruokaa myyvän tilansa tarinan.

Kristin Kimball: The Dirty Life – Kristin on kaupunkilaistyttö, joka ajautuu intohimoisen farmarin vaimoksi

Jared Stone: Year of the Cow – TV-tuottaja ostaa kokonaisen teurastetun sonnin. Mitä tapahtuu kun hän syö sitä vuoden ajan perheensä kanssa.

Tänään kotona keittiössä: Vinaigrette

Tänään Katrin keittiössä valmistamme herkullista sinappi-yrtti-vinaigrette-kastiketta. Sinapit lentelee ja hommat menee muutenkin sinnepäin, mutta maku on tärkein, eikö vain?

Katrin keittiökokeilut jatkuvat. Samaan syssyyn kuin tein marinoidut sipulit, väsäsin myös sinappi-yrtti-vinaigrette-salaattikastikeen.

Tyyli on sama: sotkua ja sekamelskaa, mutta onnistunut lopputulos. Wohoo!

Inspiraatio reseptiin löytyi tällä kertaa Food.com:ista.

Tänään kotona keittiössä: Marinoidut sipulit

Tänään Katrin keittiössä valmistamme tavalliseen tapaan sähläten herkullisia marinoituja sipuleita.

Päätin kokeeksi tehdä pari ruokavideota, joissa kokkaamiset eivät tapahdu yhtä sujuvasti kuin vaikkapa Hannalla.

Inspiraatio reseptiin tuli Bobby Flaylta, joka käyttää omassa reseptissä punasipulia ja tuoretta korianteria.

Minun versioni:

  • 2 keskikokoista tai isohkoa sipulia
  • 1,25 dl viinietikkaa (esim. valkoviinietikkaa taival
  • 2 rkl hunajaa
  • 4 rkl oliiviöljyä
  • 0,5 tl suolaa
  • 0,25 tl mustapippuria
  • 2 rkl tuoreita yrttejä (esim. persiljaa tai korianteria)

Viipaloi sipulit ohuiksi suikaleiksi ja laita kulhoon.

Hienonna yrtit ja laita ne sipuleiden kanssa kulhoon.

Sekoita erillisessä astiassa marinadi eli hunaja, oliiviöljy, suola ja pippuri. Tarvittaessa hauduta seosta hetki kuumassa vesihauteessa että hunaja sulaa (tai mikrossa). 

Kaada marinadi sipulien ja yrttisilpun päälle. Sekoita

Anna muhia huoneenlämmössä vähintään tunti (jos tarjoilet esim. vasta seuraavana päivänä, laita tunnin jälkeen jääkaappiin tiiviisti suljettuun astiaan).

Videopäiväkirja Snapchatissa

Joko olet tutustunut Snapchat-älypuhelinohjelmaan ja sen My Story -minivideoihin? Tässä kirjoituksessa kerron mistä on kyse ja miten voit löytää minut Snapchatista.

Elämäni on juuri nyt ns. yhtä hässäkkää Nyt tai ei koskaan -sarjan ensiesityksen lähestyessä. Niinpä aikaa tai aivokapasiteettia blogien kirjoitteluun ei juurikaan ole.

Sen sijaan olen löytänyt uuden tavan dokumentoida omia juttujani ihan jo itseäni varten. Äitiysdementikkona kun en aina illalla muista mitä aamulla tapahtui.

Tämä tapa on älypuhelinohjelma Snapchat.

Snapchatissa on mahdollisuus tehdä omaa 24 tuntia voimassa olevaa ”Iholla”-henkistä ohjelmaa. Näitä kutsutaan My Story -nimellä. Kaverikseen sinut ottaneet voivat katsoa viimeisen 24 tunnin aikana My Storyyn lataamasi kuvat ja 10 sekunnin videot yhtenä pötkönä, eräänlaisena lyhytelokuvana.

Jos haluat seurata minun juttujani Snapchatissa, löydät minut sieltä tunnuksella kutrinen tai osoittamalla oheista kuvaa kännykkäsi kameralla, kun Snapchat on hakutilassa.

 

Rapuja rakkaiden kanssa

Kerron ihanasta illasta rakkaiden ihmisten kanssa kanssa ja fiilistelen sillä, miten siistiä on asua lähellä sukulaisia.

Ennen tänne maalle muuttoamme fantasioin usein siitä, että sukujuhlien jälkeen ei tarvitsisi ajaa takaisin Helsinkiin tai majoittua muiden nurkkiin.

Kuvittelin mielessäni, miten ihanaa olisi ottaa pari lasia viiniä ja sen jälkeen kävellä kotiin. Tai lähettää lapset ja mies kotiin ja jäädä hetkeksi aikaa hengaamaan sukulaisten kanssa.

Eilen illalla ihanien juhlien jälkeen muistelin tätä vanhaa haavettani. Ilokseni totesin, että kyllä, fiilistelyni osuivat aikanaan oikeaan.

Siirtyminen 500 metrin päähän kivoihin kekkereihin ja sieltä takaisin omaan kotiin oli juuri niin siistiä kuin kuvittelinkin. 

Perinteiseen tapaani aloin vasta viime tingassa leipoa Trader Joe’s -henkisiä suklaa-mantelisarvia tuomisiksi juhliin. 

Jos olisin tehnyt niin Helsingissä, olisin saapunut juhliin kaksi tuntia alkamisen jälkeen, koska leipomisen lisäksi lasten vaihtovaatteiden ja herkkujen matkaa varten pakkaamiseen olisi mennyt niin kauan.

Nyt siirtyminen lähtöpäätöksestä juhlapaikkaan tapahtui alle 10 minuutissa — joten olimme perillä vain 50 minuuttia juhlien virallisen alkamisen jälkeen. (Eli siitä huolimatta ”Meni niin kuin Mannisella”.)

Kuten arvasin, juhlat olivat vasta pääsemässä kunnolla vauhtiin. Meidän jälkeen saapui vielä lisää vieraita pitkin iltaa.

Eräs puolituttu kysyi ennen muuttoamme luulenko, että kaipaisin kavereitani Helsingissä.

Totesin että vaikka varsinkin vanhoja naapureita tulee ikävä, netin ulkopuolinen sosiaalinen elämäni on ollut lasten syntymän jälkeen vahvasti täällä maalla.

Lasten kanssa on ollut paljon helpompaa ja antoisampaa hengata sisarusteni ja heidän lastensa kanssa kuin yrittää ystävystyä uusiin äiteihin mammakahviloissa.

Olemme viiden sisarukseni kanssa olleet lapsesta asti läheisiä. Koen itse hyvänä asiana sen, että meitä oli niin monta ja että minulla on niin sisko kuin veljiä.

Täydellisessä maailmassa olisin ehkä halunnut vielä kolmannen lapsen, joka olisi ollut tyttö.

Koska todennäköisyys kolmannen äitiä valvottavan energisen pojan saamiseen on todella suuri, tyydyn nauttimaan sisarusteni ihanista tyttäristä.

Iloksemme samalla kylällä asuvista serkuista on tullut todella läheisiä kummallekin pojallemme.

Esikoinen aloitti juuri samanikäisen tyttöserkun kanssa samassa eskariryhmässä ja kuopus meni omanikäisensä tyttöserkun kanssa samaan perhepäivähoitoon.

Vanhemmiltani oppimani sukurakkaus näyttää siis jatkuvan seuraavaankin polveen.

Ehkä 35 vuoden päästä me pääsemme vuorostamme isovanhempina lapsuudenkotini ”rantsuun” nauttimaan lastemme ja lastenlastemme seurasta.

Koska koti oli lähellä, saimme olla juhlissa ainakin tunnin pidempään kuin jos olisimme vielä asuneet Helsingissä.

Lapset eivät ehtineet nukahtaa minuutin kestävällä kotimatkalla ja menivät kiltisti nukkumaan.

Istuessani keittiönpöydän ääressä käymässä läpi illan aikana ottamiani kuvia olin niin onnellinen, että sydämeni oli haljeta. Kyllä, oli oikea päätös muuttaa takaisin maalle.

Katri kuvaa

Tässä kirjoituksessa kerron vanhasta unelmasta ja otan käyttöön oikein kunnon kameran.

Joskus vuonna yksi ja kaksi ennen nakkisotaa (eli 2006-2008) asuin ”Ameriikassa” ja minulla oli hieno järjestelmäkamera ja siihen kalliit erikoislinssit. 

Otin kameralla paljon kuvia ja unelmoin, että jonain päivänä olisin törkeän hyvä kuvaaja. Tiedostin itsekin, että siihen päivään pääseminen vaatisi varmasti vuosikausien ajan ahkeraa kuvaamista.

Sitten tulin Suomeen ja hankin iPhonen ja lapsen.

Lapsen ollessa yksivuotias totesin tilin olevan melkein miinuksella ja kameran olleen yli vuoden koskemattomana laukussaan. DVD-levyt jonne olin tallentanut jenkkikuvani olivat kadonneet jossain muutossa.

Laitoin kameran myyntiin siteeraten jotain huippukuvaajaa, jonka nimeä en enää muista:

”Paras kamera on se, joka on aina mukanasi.”

Laskin että menisi vuosia, ennen kuin jaksaisin raahata isoa kameraa taas mukanani.

Niinpä möin sen ja linssit. Ajattelin, että kun se päivä tulisi, kun taas haluaisin kuvata kunnolla, ostaisin uuden kameran.

No, se päivä — tai tarkemmin sanottuna ilta — tuli tänään luettuani kaverin suosittelemaa Suvi sur le vif -blogia.

Sen kauniit kuvat herättivät halun kehittyä kuvaajana.

Sen sijaan että olisin syöksynyt ostamaan uuden kameran, kävin lainaamassa veljeltä hänen harvoin käyttämänsä kameran.

Se oli sattumalta täsmälleen samaa mallia kuin oma vanha kamerani oli ollut. 

Kamera tuntui välittömästi taas tutulta käteen, kuin oman rakkaan käsi.

Ekojen testikuvien perusteella totesin että mitään kehitystä neljän vuoden tauon aikana ei ollut tapahtunut, muttei ehkä takapakkiakaan.

Tästä on hyvä jatkaa.

Uusi alku

Miltä tuntuu kun vuosia odottamani päivä on vihdoin ja viimein täällä.

Laitoin eilen illalla tiskejä, kun yhtäkkiä mieleeni juolahti:

”Mulla ei oikeastaan ole enää tekosyitä sille, ettenkö voisi panostaa kunnolla elämäni järjestykseen laittamiseen.”

Tai kääntäen: minulla ei ole ollut kuuteen vuoteen näin hyvää tilannetta kuin mitä on ollut eilisestä alkaen.

Nyt tiedän että minulla on tarkkaavaisuushäiriö ja siihen lääkitys, joka puree.

Saan nukkua eri huoneessa kuin lapset useimmiten koko yön ilman herätyksiä tai korkeintaan yhden kerran heräten.

Asun maalla luonnon keskellä ja saan paljon liikuntaa päivittäin, mitkä kumpikin auttavat tarkkaavaisuuden parantamiseen.

On iso keittiö, jossa voin panostaa helposti terveellisen ruoan laittoon — ja ainakin näin kesällä puutarha ja lähimetsät, josta saan marjoja, sieniä, yrttejä ja ensi kesänä myös halutessani kasviksia.

Ja koska esikoinen aloitti eilen eskarin JA kuopus meni toissapäivänä kokopäivähoitoon, minulla on tästä eteenpäin joka arkipäivä vähintään 4 ja useimmiten 6-7 tuntia päivässä ihan omaa aikaa tehdä töitä.

Jaoin fiiliksen rakkaan ystävän kanssa:

Tänä aamuna fiilis on yhtä epätodellinen.

Se hetki, josta olen ajatellut oikeastaan jo kaksi vuotta ”sitten kun…” on täällä tänään. Todella outoa.

Juhlan kunniaksi tein itselleni päiväaikataulun, joka alkoi tämän blogimerkinnän kirjoittamisella ja jatkuu vartin päästä ihan kaikkien rästissä olevien tehtävien muistiin kirjaamisella.

Listalla tulemaan asioita jopa viiden vuoden takaa ja varsinkin viimeisen vuoden ajalta. Onneksi kaikkea ei tarvitse eikä voi tehdä kerrallaan, vaan ne hoidetaan askel askeleelta.

Kutri.net:in pitäisi toimia normaalisti 1–3 vuorokauden sisällä siitä riippuen, tuleeko nettiyhteytesi Soneran, Elisan, DNA:n tai jonkun muun tarjoajan kautta. Olen laittamassa huomiselle työlistalle Kutri.net:in päivittämisen.

Anteeksi sähellys ja siitä mahdollisesti seurannut hämmennys ja mieliharmi!

Taas meni niin kuin Mannisella (eli pieleen)

Eli jälleen yksi esimerkki siitä mitä tapahtuu kun tarkkaavaisuushäiriöinen äitiysdementikko muuttaa mutkan kautta maalle.

Kutri.net on pois linjoilta ainakin 7.–9.8.2015. Anteeksi mahdollinen vaiva ja mieliharmi!

Kutri.net:in linjoille palaamista odotellessa haluan toivottaa sinut tervetulleeksi uuteen satunnaisesti päivittyvään blogiini, jonka pääteemana on seurata mitä tapahtuu, kun todella epäkäytännöllinen, hajamielinen ja muutenkin kaoottinen pienten lasten äiti muuttaa perheineen omakotitaloon, jonka remontti on edelleen kesken.

Ja niin on muuten muuttolaatikoiden purkaminenkin ja moni muu käytännön asia.

Tämän ensimmäisen kirjoituksen tarkoituksena oli selittää blogin nimen taustat ja kertoa tarkemmin mistä on kyse.

Valitettavasti huomasin juuri äsken, että pääsivustoni kutri.net oli mennyt pois linjoilta — ehkä jo 2-3 päivää sitten — koska sen nettipalvelinlasku oli maksamatta.

Lasku on maksamatta, koska olen joko hukannut sen tai sitten se ei ole löytänyt tietään luokseni, koska olen myös unohtanut päivittää laskutusosoitteen eikä toiminimen nimellä tulleet postit ole kääntyneet muuttoilmoituksen yhteydessä.

Valitettavasti muistini on niin huono ja kaikki paperit muuton jäljiltä vielä useammassa laatikossa, ettei minulla ole mitään hajua siitä, onko lasku saapunut vai ei.

Luonnollisesti huomasin asian nyt klo yhdeksän perjantai-iltana, kun nettipalvelimen ylläpitäjät ovat jo menneet viikonlopun viettoon.

Argh!

Toisin sanoen hommat ovat menneet jälleen kerran ”kuin Mannisella” (eli tasan päinvastoin kuin Strömsössä)…

Puolisoni kysyy aina silloin tällöin sähläänkö tahallani näin paljon tai nautinko kaaoksesta jota näytän luovan ympärilleni jatkuvalla syötöllä.

Vastaus on en ja en.

Suoraan sanottuna aina kun olen ns. alhaisessa mielentilassa eli väsynyt, vittuuntunut, nälkäinen tai muuten huonossa hapessa, on ihan perseestä olla tällainen koheltaja ja olen katkera siitä että mieleni ei toimi normaalisti.

Silloin kun olen ns. korkeassa mielentilassa eli levollinen ja hyvällä mielellä, voin olla OK sen kanssa että aivotoimintani ei ole tarkkaavaisuushäiriön takia samanlaista kuin muilla.

Silloin myös hyväksyn sen, että ihan tavallisten asioiden hoitaminen vaatii enemmän energiaa, hidastamista, muilta avun vastaanottamista ja jopa lääkitystä kuin jos aivoni toimisivat normaalisti.

Ja että minulle ”sinne päin” hoidettu vastaa muiden ”loistavaa suoritusta”.

Jos haluat tuntea ylemmyyttä siitä että sinulle kaikki käytännön asiat ovat helppoja tai saada vertaistukea oman kaoottisen mielen kanssa elämiseen, tervetuloa silloin tällöin tsekkaamaan, olisinko ehtinyt kirjoittaa omista kokemuksistani.

Ensi viikosta alkaen myös kutri.net:in pitäisi taas päivittyä kesätauon jäljiltä ajatuksilla siitä, miten voi olla OK silloinkin kun oma mieli tai elämäntilanne on haastava.